Havukka-ahon ajattelija ja Puukansan tarina

Kirjallisuuden luontokäsitykset 11.1.2005

Veikko Huovinen: HAVUKKA-AHON AJATTELIJA ja PUUKANSAN TARINA

Veikko Huovisen klassikko Havukka-ahon ajattelija ilmestyi 50-luvulla, Puukansan tarina 80-luvulla. Liekö kyse ajan hengestä, kirjailijan ajattelun muuttumisesta vai kenties eri genrejen vaatimuksista, kun teosten perusvireet ovat niin kovin erilaiset?

Konsta Pylkkäsen kuuluisiksi tulleet pohdinnat toukan päämääristä ynnä muusta ovat olennaisesti humoristisia. Konsta hahmottaa maailman ilmiöitä omista lähtökohdistaan käsin ja tapaa palauttaa laajemmatkin kysymykset – kuten toistuvat mietteensä luonnon tarkoituksenmukaisuudesta – omaan välittömään kokemuspiiriinsä. Sekaan eksyneet viittaukset ympäristöongelmiin ovat liki härnäävän satunnaisia: DDT ja atomipommi mainitaan kuin ohimennen, Konstan omintakeisen ajatuksenjuoksun suodattamina. Kiintoisinta teoksessa onkin juuri Konstan muotokuva. Puhuttelevaa ja myös traagista on oppimattoman metsätyömiehen kiihkeä tiedonjano ja se epäsuhta, joka vallitsee hänen tavoitteidensa ja mahdollisuuksiensa välillä. Helsinkiläisbiologitkin, joiden tutkimuksia Pylkkänen innostuneesti avustaa, palaavat virkojensa pariin etelään. Suuren humoristin klassikossa on myös melankolisia sävyjä.

Puukansan tarinassa taas kuuluu metsien tilasta vakavasti huolestuneen runoilija-luonnontutkijan ääni. Oppikirjamaiset, metsän sukkessiota ja puiden rakennetta koskevat jaksot vuorottelevat kauniiden tunnelmointien kanssa, eikä epäselväksi jää, että tehometsätalous on ihmisen sotaa puita vastaan. Varsin radikaaleja, ympäristöfilosofiassakin kehiteltyjä ajatuskulkuja Huovinen tapailee – erityisen kiintoisia ovat pohdinnat puiden ja kasvien minuudesta, tavasta jolla ne voisi hahmottaa subjekteiksi, kärsimyksen ja ilon tuntijoiksi. Sävy on kauttaaltaan totinen, ehkä ryppyotsainenkin, paikoin taas haltioituneen runollinen, mutta Konstan ronskista kansanomaisuudesta ei näy jälkeäkään.

Yhteistä teoksille on kuitenkin erilaisten luontosuhteiden punnitseminen. Biologinen tietämys asetetaan rinnakkain perinteisen, luonnon hyväksikäyttöön tarvitun luonnontuntemuksen kanssa. Huovinen ei aseta näitä vastakkain vaan tuntuu muistuttavan, että luonnon varjeluun tarvitaan paitsi nykyongelmien tiedostamista myös vanhan kansan viisautta. Samaa viisautta huokuu myös kummankin teoksen poikkeuksellisen hieno luonnonkuvaus, tarkkojen havaintojen, tuoreen kielen ja suvereenin rytmitajun liitosta syntyvät sanalliset oivallukset.

Heinäkuun aamun aurinko tähtäsi ovelan näköisenä kaukaisen Mykrävuoren huipulta, erään kuusen latvasta. Soiden reunat sinersivät autereesta ja lampien pinnat liekehtivät. Kanahaukka söi viimeisen lihanmurusen tappamastaan tavinrääpäleestä Huolainlammen rannalla ja lehahti sitten lentoon. Rauhallisin siiveniskuin se huopaili vihreän metsän päällä puiden latvoja hipoen, nousi laiskannäköisenä Havukan rinnettä ylöspäin, teki pari syöksyä hätääntyneen jäniksen perään, mutta ei viitsinyt kehittää hurjempaa ajoa. Se lehahti Havukka-ahon veräjäntolpalle istumaan. Siinä se liikehti raukeasti höyhenpukuaan oikoessaan ja herpaantui sitten liikkumattomana istumaan ja tuijottamaan. Oli tulossa hellepäivä, ilmassa oli kaukaisen kulon tunkkainen haju. Haukka aukaisi nokkansa ja läähätti muutaman kerran kupeet heilahdellen.

(Havukka-ahon ajattelija)

Jäniksen vuosi

Kirjallisuuden luontokäsitykset 11.11.2004

Arto Paasilinna: JÄNIKSEN VUOSI (1976)

Paasilinna osoittautui piirille melko uudeksi tuttavuudeksi. Hieman ennakkoluuloisiakin olimme, ja täytyy myöntää etteivät luulot lukemalla sanottavasti hälventyneet. Vierastuttavaa ja yhtäkaikkista Jäniksen vuodessa on ainakin veijaritarinan holtittomuus, keskenkasvuinen huumori ja kursailematon sovinismi.

Mutta se missä Paasilinna eittämättä pärjää on jäniskuvaus. Päähenkilö Vatasen uskollista seuralaista kuvataan romaanissa aivan yllättävän taidokkaasti, herkällä kädellä, ilmeikkäästi. Jotain hellyttävää on myös Vatasen ja jäniksen keskinäisessä suhteessa: kyynisen toimittajan pyyteetön kiintymys luontokappaleeseen näyttää sitäkin vilpittömämmältä kun sitä ei mitenkään motivoida. Toisaalta vaikea on välttää sitäkään ajatusta, että tuo heikko, värisevä, uskollinen ja suojelua kaipaava jänö edustaisi Vataselle jonkinlaista ihannenaista, riivinrautamaisen vaimon ja määrätietoisen Leilan vastakohtaa.

Romaanissa on kuitenkin paljon riemukastakin, ei vähiten tavassa jolla se parodioi muun ohessa eräkirjallisuutta. Vatasen urotyöt pohjoisen metsäpalossa, suohon uponneen lehmän nostamisessa, karhunkaadossa ja ties missä ovat ajoittain poskettomia. Paasilinnan kieli ansaitsee myös kehuja rehevästä ilmaisusta ja letkeästi kulkevasta lauseesta. Mitä varsinaiseen huumoriin tulee, se ei kovasti jaksanut naurattaa. Muistelimme että Paasilinnaan tykästyneet ranskalaiset ovat verranneet meininkiä renessanssikirjallisuuden klassikon François Rabelais’n teoksiin: niissäkin huumori revitään pääasiassa eritteistä, ruumiintoiminnoista ynnä muusta.

Mielenkiintoinen konteksti Jäniksen vuodelle on myös keskustelu eläinten oikeuksista, joka romaanin syntyaikana kävi kiivaana. Samaan aikaan Peter Singerin ja muiden kanssa Paasilinna kirjoitti romaaniinsa perin inhimillisen jäniksen sekä sivujuonteena tutkijan, joka ei suostu näkemään eläinkokeissa mitään väärää. Tarinassa onkin aineksia myös vakavampiin teemoihin – senhän osoittaa Risto Jarvan hieno elokuva – mutta ne tahtovat jäädä yleisen kohelluksen alle tai sitten veijarimainen irvailu vetää maton pois niiden alta.

Kirsikkatarha

Kirjallisuuden luontokäsitykset 12.10.2004

Anton Tšehov: KIRSIKKATARHA (suom. Martti Anhava)

Mitäkö tekemistä Tšehovin klassikkonäytelmällä on kirjallisuuden luontokäsitysten kanssa? Pinnalta ei ehkä paljonkaan. Näytelmässähän on kyse velkaantuneesta aatelisperheestä, joka kieltäytyy näkemästä edessä olevaa tuhoa, perheen upean kirsikkatarhan perikatoa. Haihatteleva herrasväki ei suostu kuuntelemaan entisen maaorjansa järkipuhetta, ja lopulta tila joutuu vasaran alle. Kirsikkatarha, vanhan hyvän ajan nostalginen symboli, hakataan maan tasalle.

Kirsikkatarha ei kuitenkaan puhu yksin toissa vuosisadanvaihteen Venäjästä, vaan sen ytimenä on näkemys ihmisestä hallitsemattomien muutosvoimien armoilla, omien kykyjensä ja taipumustensa varassa. Tšehov näyttää henkilöidensä kautta, miten ihminen reagoi kun olosuhteet jyräävät hänen ylitseen. Puhuttiinpa Venäjän sosiaalisesta murroksesta 1900-luvun alussa tai tämän päivän globalisaatiosta tai ilmastonmuutoksesta, ihmisten reaktiot ovat ikiaikaisia: laiska muutosvastarinta, vastuullinen realismi, puhdas piittaamattomuus, katteeton optimismi, kärsivällinen ruohonjuuritason pakerrus ja passiivinen idealismi luonnehtivat niin meidän kuin tšehovilaisten hahmojen suhdetta muutokseen. Kirsikkatarhan hienous on näiden asenteiden yksityiskohtaisessa analyysissä. Näytelmästä voi hahmottaa perusasenteiden typologian sangen selvästi, mutta henkilökuvauksessa eri piirteet sekoittuvat hahmojen kesken siten, ettei juuri kukaan ole yksioikoisen hyvä tai paha. Jotain perin tunnistettavaa on Tšehovin ihmiskäsityksessä: hänen henkilönsä pyrkivät yleensä hyvään mutta tulevat kompastuneeksi inhimillisiin heikkouksiinsa.

Näytelmän henkilöiden piirteet voi pelkistää muutamaan vastakohtapariin: heissä on optimismia ja pessimismiä, realismia ja idealismia, kapeaa itsekkyyttä ja korkeita päämääriä, tarmoa ja saamattomuutta, neuvokkuutta ja avuttomuutta, hyvää tuuria ja huonoa. Muutama esimerkki: keskushenkilö Ranevskaja on vastuuta pakoileva vallasnainen, joka suostuu näkemään vain kauniin menneisyyden eikä huoli huomisesta tai talouden realiteeteista. Hyvää tahtoakin hänellä on: lukuisten rakastajien piirittämä rouva kuluttaa aikaansa järjestellen nuorille naimakauppoja. Hänen liki symmetrisenä vastinparinaan on entinen maaorja Lopahin, joka katsoo maailmaa realistin silmin, ei viero työtä ja saa paljon aikaan, mutta niin pitkälle hänen tarmonsa ei ulotu että hän tohtisi kosia valmiiksi katsottua morsianehdokasta. Sekä vastuullinen että sivistyneen sympaattinen on puolestaan ylioppilas Trofimov, mutta hän taas on saamaton eikä osaa soveltaa korkealentoisia, sinänsä kannatettavia moraaliprinsiippejään käytäntöön. Kovaonninen Jepihodov taas on niin kiinni omissa vastoinkäymisissään, ettei jaksa ajatella sen suurempia. Hän pelkää aina pahinta ja näkee oman tilanteensa surkeuden, mutta urheasti hän silti jaksaa yrittää aina uudelleen takaiskujenkin jälkeen.

Mikä siis lopulta on ihanteellinen elämänasenne? Ranevskajan suvereeni luottavaisuus vai Jepihodovin itsesäälinen pessimismi? Lopahinin brutaaliuteen asti määrätietoinen toimintatarmo vai Trofimovin teoreettinen idealismi? Tšehov ei vastaa.