Kirsikkatarha

Kirjallisuuden luontokäsitykset 12.10.2004

Anton Tšehov: KIRSIKKATARHA (suom. Martti Anhava)

Mitäkö tekemistä Tšehovin klassikkonäytelmällä on kirjallisuuden luontokäsitysten kanssa? Pinnalta ei ehkä paljonkaan. Näytelmässähän on kyse velkaantuneesta aatelisperheestä, joka kieltäytyy näkemästä edessä olevaa tuhoa, perheen upean kirsikkatarhan perikatoa. Haihatteleva herrasväki ei suostu kuuntelemaan entisen maaorjansa järkipuhetta, ja lopulta tila joutuu vasaran alle. Kirsikkatarha, vanhan hyvän ajan nostalginen symboli, hakataan maan tasalle.

Kirsikkatarha ei kuitenkaan puhu yksin toissa vuosisadanvaihteen Venäjästä, vaan sen ytimenä on näkemys ihmisestä hallitsemattomien muutosvoimien armoilla, omien kykyjensä ja taipumustensa varassa. Tšehov näyttää henkilöidensä kautta, miten ihminen reagoi kun olosuhteet jyräävät hänen ylitseen. Puhuttiinpa Venäjän sosiaalisesta murroksesta 1900-luvun alussa tai tämän päivän globalisaatiosta tai ilmastonmuutoksesta, ihmisten reaktiot ovat ikiaikaisia: laiska muutosvastarinta, vastuullinen realismi, puhdas piittaamattomuus, katteeton optimismi, kärsivällinen ruohonjuuritason pakerrus ja passiivinen idealismi luonnehtivat niin meidän kuin tšehovilaisten hahmojen suhdetta muutokseen. Kirsikkatarhan hienous on näiden asenteiden yksityiskohtaisessa analyysissä. Näytelmästä voi hahmottaa perusasenteiden typologian sangen selvästi, mutta henkilökuvauksessa eri piirteet sekoittuvat hahmojen kesken siten, ettei juuri kukaan ole yksioikoisen hyvä tai paha. Jotain perin tunnistettavaa on Tšehovin ihmiskäsityksessä: hänen henkilönsä pyrkivät yleensä hyvään mutta tulevat kompastuneeksi inhimillisiin heikkouksiinsa.

Näytelmän henkilöiden piirteet voi pelkistää muutamaan vastakohtapariin: heissä on optimismia ja pessimismiä, realismia ja idealismia, kapeaa itsekkyyttä ja korkeita päämääriä, tarmoa ja saamattomuutta, neuvokkuutta ja avuttomuutta, hyvää tuuria ja huonoa. Muutama esimerkki: keskushenkilö Ranevskaja on vastuuta pakoileva vallasnainen, joka suostuu näkemään vain kauniin menneisyyden eikä huoli huomisesta tai talouden realiteeteista. Hyvää tahtoakin hänellä on: lukuisten rakastajien piirittämä rouva kuluttaa aikaansa järjestellen nuorille naimakauppoja. Hänen liki symmetrisenä vastinparinaan on entinen maaorja Lopahin, joka katsoo maailmaa realistin silmin, ei viero työtä ja saa paljon aikaan, mutta niin pitkälle hänen tarmonsa ei ulotu että hän tohtisi kosia valmiiksi katsottua morsianehdokasta. Sekä vastuullinen että sivistyneen sympaattinen on puolestaan ylioppilas Trofimov, mutta hän taas on saamaton eikä osaa soveltaa korkealentoisia, sinänsä kannatettavia moraaliprinsiippejään käytäntöön. Kovaonninen Jepihodov taas on niin kiinni omissa vastoinkäymisissään, ettei jaksa ajatella sen suurempia. Hän pelkää aina pahinta ja näkee oman tilanteensa surkeuden, mutta urheasti hän silti jaksaa yrittää aina uudelleen takaiskujenkin jälkeen.

Mikä siis lopulta on ihanteellinen elämänasenne? Ranevskajan suvereeni luottavaisuus vai Jepihodovin itsesäälinen pessimismi? Lopahinin brutaaliuteen asti määrätietoinen toimintatarmo vai Trofimovin teoreettinen idealismi? Tšehov ei vastaa.